sanasalaattia koussikalla

koussikka

Minulla on muutamia pinttyneitä tapoja, ehkäpä joskus harkittujakin xD,  joilla tykkään ärsyttää lähipiiriä :) Esimerkiksi käytän vääriä sanoja toistuvasti (alkuun tahattomasti) ja ne pikkuhiljaa soluttautuvat niin "oikeiksi" että muutkin saattavat huomaamattaan/tahallaan käyttää niitä. Kuten, kutsun Marie keksejä aina Mariannekekseiksi. Olen huomannut sen kivasti ärsyttävän :D, aluksi vahingossa smaltista käyttämäni speltti- nimitys näyttää jääneen pysyväksi ja on olemassa lukuisia muita vastaavia. 

Eräs paljon käyttämäni sana on "koussikka", joka tarkoittaa puhekielessäni kauhaa tai muutoin isoa lusikkaa/otinta tms. Sitä voi käyttää myös työkaluista tai mistä vaan, minkä nimeä ei tiedä. Sanotaan vaan: "missähän olis sopiva koussikka tälläsille?" Kyllä aina tähän asti on oikea työkalu tullut käteen :D

Myös ihmisiä (läheisten tuttuja, joita en tunne) saatan jatkuvasti nimetä uusin nimin. Esimerkkejä: Terhi - Tirppa, Hilkka - Kerttuli, Tea - Iines (koska valokuvassa oli rusettikengät jalassa). Ihme ilmiö on myös se, että muistan esim. koirien nimet, mutta omistajien nimet jotenkin haihtuvat päästäni. Joten on "Rodin äiti" (Rodi on siis koira) jne. Ihmeen hyvin kuitenkin kaikki tuntuvat tietävän keitä tarkoitan.


Hei te, jotka olette tulleet minun tällaisen ominaisuuden uhreiksi, tahallisen  tai tahattoman, voitte kommentteihin lisätä käyttämiäni uusiosanoja, mikäli mieleenne niitä pukkaa ;)



En ole ihan varma olisko tuokin tapa perinnöllinen. Isäni tapasi/tapaa väännellä sanoja myös ja tästä johtuen saatoin pienenä luulla hänen käyttämiään sanoja oikeiksi. Menin R-kiskalle, sen verran oli jo ikääkin että yksin sain mennä (mikä lisäsi tapahtuman noloutta) ja pyysin pussillisen "leukalipsutuksia".

Myyjätäti katseli minua ihmeissään ja sanoi hetken harkittuaan, ettei sellaisia ole. Katselin häntä yhtä ihmeissäni ja siirsin katsettani hänen ja koukussa roikkuvan Eucalyptus pussin väliä muutaman kerran ja varmistuttuani että kyllä niitä tosiaankin oli, osoitin sormella ja sanoin uudelleen "noita leukalipsutuksia!" Täti kääntyi sormeni osoittamaan suuntaan, nappasi oikean pussin ja molemmat olivat tyytyväisiä. Tosin ihmettelin kyllä pitkään miksi hän ei viitsinyt edes vilkaista hyllyyn kuultuaan ensimmäisen kerran pyyntöni.

Vasta jonkin ajan kuluttua ymmärsin tapahtuneen oikean laidan. Tarkkaan en sitä tilannetta muista, mutta muistan kyllä jonkinlaisen nolouden tunteen muljahtaneen rintakehällä.. tästä viisastuneena itse käyttäessäni ns. vääriä sanoja pienten lasten ollessa kyseessä, kerron mikä esineen oikea nimi on jne. Taitaa silti tuo sanoilla leikkiminen olla perinnöllistä...