mysmylä kumossa

Talven ensilipat on nyt sitten lennetty. Piipersin koirien kanssa lenkillä pakkasen rosoiseksi jäädyttämällä tiellä ja maa lähti altani täysin yllättäen, kuin matto oltaisi kiskaistu sivusuunnassa altani, fiuuuu vaan!! Yritin kyllä ennakoida tällaisen mahdollisuuden, mutta niin se vain on ettei siinä ehdä sanoa edes "ei hyvää päivää" ennen kuin horisontti on jo täysin eri vinkkelissä.


Lenkkikaverini alkoi välittömästi kysellä josko vielä henki pihisi, kuulin kuitenkin hänen äänestään että oli vaikeuksia pidätellä naurunpyrskähdyksiä järkytyksen sävyn lisäksi. Olenhan lähipiirini keskuudessa varsin taitavan kaatujan maineessa, nimittäin on sitä ennenkin rähmälleen lennetty!


Kuuluisin ja yleisörikkain kaatumiseni tapahtui muutama vuosi sitten Toscanassa Italiassa, soraisella tiellä munkkiluostariraunion pihamaalla. Olimme hetkeä aikaisemmin käyneet tässä raunioluostarissa ihastelemassa näkymiä. Löysin sieltä seinämältä pyhän veden maljankin ja tuikatessani etusormeni veteen muistan miettineeni, olisiko tällainen maallinen sormen tuikkaus väärä ja rangaistava teko.




Lähdimme luostarista kävelemään parkkipaikoille päin soratietä pitkin, joka oli lievää alamäkeä. Yhtäkkiä nilkkani petti askelen alta ja otin pikaisen korjaavan askelen, josta painoni lennähti kuin Nykäsen Matti aikanaan hyvään liitoon alarinteeseen. Suorastaan tunsin lentäväni, mutta eittämättä lopulta laskeuduin lennostani. 

Kädet olivat suoraan eteenpäin, kämmenet yhdessä kuin sukeltajalla, vatsani kraahnutti soraa allaan vielä reilun metrin matkan ja ympärilleni pöllähti rutikuivaa kivituhkaa pilvellinen. Kun vauhtini vihdoin loppui jäykät jalkani kuulemma tekivät jumppareille tutun selkälihastreenimäisen keinahduksen, kuin keinutuolin jalakset allani keinahdin lopuksi paikallani ennen totaalista hiljaisuutta ja pysähdystä.


Pölyn hälvennyttyä aidosti kauhistuneet läheiseni asettuivat ympärilleni rinkiin ja olivat aivan varmoja siitä, että olisin saanut vähintäänkin avohaavoja johtuen terävistä sorakivistä ja siitä että vaatetukseni oli shortsit/aurinkotoppi, unohtamatta lippalakkia jonka varjosta, samaten kuin tänäänkin, alkoi kuulua kaikkien helpotukseksi ääntä. Se mitä suustani silloin päästin ei kylläkään ole ihan julkaisukelpoista, eikä sopinut myöskään luostarin pihalle, mutta kuka nyt tuollaisessa tilanteessa osaa harkita sanojaan?


Nousin ylös maasta ja tomuttelin kädellä pahimpia pölyjä vatsaltani ja sitten vasta ymmärsin alkaa katsoa minkälaista tuhoa iholleni mahdollisesti oli tullut. Ei yhtäkään haavaa! Ei yhtäkään mustelmaa! Minua ei sattunut minnekään! Olin yltäpäältä harmaan kivituhkan peitossa, mutta täysin ehjä! Iloisena ilmoitin, ettei käynyt kuinkaan ja tällä hetkellä aloin kuulla takaani turistibussillisen ihmisiä osoittamassa minulle aplodein suosiotaan. Käännyin heihin päin ja kumartelin parit yleisöään kunnioittavan estraditaitelijan kumarrukset ja heilutin lippistä nauraen kiitokseksi!


Olisikohan tuo pyhä vesi sittenkin ennemminkin suojellut! ;)