Kuono, johon metwurstit katosivat. Korvat kastuivat, iiik! |
Mysmylä on tyyneyden perikuva. Ainakin pääosin tai vähiintäänkin hetkittäin. Olen oppinut elämän varrella käsittelemään monet harmistuksen aiheet huumorilla maustettuna mutta on tilanteita, jolloin suutun oikein voimalla. Tulinen kuvaa melko hyvin meikäläistä.
Toisaalta, joudun jatkuvasti tekemisiin hyvinkin hermoja koettelevien asioiden kanssa. Joskin olen myös oppinut aikaisempaa paremmin muuttamaan näitä tilanteita luonteelleni sopivampaan muotoon. Olen opetellut kieltäytymäänkin.
Minulla on siis melko vakio suutahduslähteet ja roppakaupalla randomeita, kuten kai meillä kaikilla. Jotta saisimme vihdoin vastauksen milloin viimeksi-kysymykseen, vastaus kuuluu: tänään. Tämä t-kirjaimella alkava sana on melko hyvin siis vastannut moneen aiempaankin kysymykseen. Nähtäväksi jää, sopiiko se myös seuraavaan. Aika yllätyksettömiä nämä minun vastaukseni, pikkuhiljaa..
Olin aamulla tehnyt itselleni metwurstileivän ja syönyt siitä haukun, pari. Laskin tämän lautaselle hetkeksi, hakeakseni juotavaa. Mouskun, mouskun... palatessani keittiön nurkan takaa näin molemmat koiruudet sohvalla innosta tutisten. Juuri kun ehdin näppituntumalle, näin kun metwurstit imeytyivät tyttökoiramme kitusiin, kuin sukka pölynimuriin! :S
Siinä tilanteessa alkukantaiset geenimuistini hitulat aktivoituivat ja karjaisin eläimellisen älähdyksen ja murahduksen ilmoille. Poikakoiruus älysi lähteä lipettiin mutta metwurstin maun huumaava tyttökoiruus tönötti paikallaan sohvalla, jouduin pyyhkäisemään sen lattialle kuin muruset pöydältä. Tämän jälkeen se mulkoili minua pitkään, sulatellen sille 500% yliannoksen suolaa sisältänyttä metwurstipäjäystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti